Manic Street Preachers: Everything Must Go, limited 20th anniversary edition, Sony Music/Columbia 1996/2016

Hankittu: Levykauppa Äxästä ehkä 2020

Nyt kuuntelussa Manicsien tärkein albumi ja sen parin cd:n ja parin dvd:n, ison vihkosen ja vinyylin 20-vuotisjuhlapainos. Itse innostuin yhtyeestä tätä seuraavan levyn eli This is my truth.. -levyn kautta. Pian kiinnostus siirtyi tähän levyyn ja koko katalogiin melkoisen hurahduksen myötä. 

Everything must go on se levy, jossa kaikki on kohdillaan. Sanoitukset johtavat ottamaan asioista selvää. Monenlaisia politiikkaan, taiteeseen ja kirjallisuuteen liittyviä tarinoita on tullut kaiveltua. EMG tutustuttaa mielenkiintoisiin tyyppeihin ja heidän tarinoihinsa, Kevin Carter ja Willem de Kooning ehkä etunenässä. Puhumattakaan Richey Edwardsista itsestään. Hän on levyllä läsnä ehkä eniten Manics-levyistä, vaikka olikin ehtinyt kadota ennen levyn varsinaista työstämistä. 

Nyt sitten EMG kuunteluun ensimmäistä kertaa vinyylinä. Olen kuunnellut tämän aikoinaan totaalisen puhki ja siksi suurimmat hitit eivät säväytä ihan niin valtavasti. A Design For Life, Kevin Carter, Everything Must Go ja Australia ovat silti kiistämättä mahtavia. Mutta nyt väristyksiä tarjoavatkin yllättäen eniten Removables, Interiors, Further Away ja No Surface All Feeling, eli levyn loppupään kappaleet. 

On järisyttävää pohtia, miten paljon tämä levy on omaan ajatteluuni ja elämääni vaikuttanut. Elämä on ihanaa -leffassa Jack Nicholsonin esittämä hieman mielenterveysrajoitteinen päähenkilö saa lopulta kakistettua rakkaudentunnustuksen rakastamalleen naiselle. Se menee jotenkin niin, että "sinä saat minut haluamaan olla parempi ihminen". Tämä levy on sytyttänyt minuun kipinän sivistää itseäni - olla parempi ihminen - ja se kipinä palaa edelleen. Sepä ei ole yhdeltä rokkilevyltä ihan vähän se.