Metallica: ...And Justice for All, Vertigo 1988

Hauskasti paloittelee vinyyliformaatti kahden ja kolmen kappaleen sivuihin tämän järkäleen. Metallican tarinassa edetään sellaista vaihetta, joka edelsi supersuosiota. Laulunkirjoitus on hioutunut ja kunnianhimo huipussaan. Kappaleiden kestot kasvavat ja eeppistä menoa mennään niin sanoitusten kuin musiikin puolella. Sooloille annetaan tilaa ja aikaa. Bassolle ei. Sehän on miltei kuulumattomissa tällä levyllä. 

Soundi on valinta ja se tekee tästä omanlaisensa levyn. Vaikka päätökset pohjautuvat yhtyeen johtokaksikon egojen törmäilyyn, tuottavat ne hienon ominaissoundin. Lemmyn mielestä Beatleksia pitää kuunnella monona, sellaiseksi ne on levynsä tehneet ja halunneet että siltä ne kuulostaa. Tällä levyllä Metallica ponnistaa pois suoraviivaisesta trash-ilmaisusta, johonkin vähän erilaiseen. Tai sitten vain jatkaa edeltävän Master of puppets -levyn hyppyä. 

Kakkossivun Eye of the beholder vakuuttaa isosti. Lyriikoiden lukeminen levyn kuuntelun ohella laittaa ajattelemaan. Sanoitukset ovat keskeinen elementti. Synkkää filosofointia ja aiheet sangen tuttuja. Maailma on edennyt synkkään suuntaan, vaikka tuolloin 80-luvun lopullakin elettiin jo perin haastavia aikoja. Kyse on ihmisen perimmäisistä mätäpaiseista, itsekkyydestä, välinpitämättömyydestä ja ahneudesta. Eipä noista päästäne.  

Harvester of sorrow iskee tuttuun tapaan. Vähän yllättävämmin esille nousee Cliff Burtonin lyhyellä tekstillä höystetty To live is to die. 

When a man lies, he murders some part of the world

Niinpä. Paljonko maailmaa on Trumppien ja muiden jälkeen jäljellä?