Yngwie Malmsteen tuli tutuksi joskus 90-luvun alkupuolella. Jostain syystä isäni, jonka musiikkimaku oli lähinnä EppuPopedaNormaali -osastoa, hehkutti Ynkkää ja vaati serkkuani nauhoittamaan sitä minulle kasetille. Muistaakseni kasetilla on Odyssey-levy plus kolmisen kappaletta Trilogylta. Itse diggailin lähinnä Whitesnakea, Metallicaa ja Alice Cooperia. Eli sikäli Yngwie oli niiltä liepeiltä. Ja jonkin ajan kuluttua mainittu kasetti tuli tehokuunteluun.
Tämä levy on live noilta ajoilta ja koostuu pitkälti juuri mainittujen levyjen kappaleista. Bändissä Joe Lynn Turner vokaaleissa ja siksikin nämä tämän aikakauden Ynkät menevät päässäni aina samaan laariin Turnerinaikaisten Rainbow-kiekkojen kanssa. Musiikissakin on paljon samaa. Mukana myös Johanssonin veljekset Jens kiippareissa ja Anders rummuissa. Jos levyltä haluaa heikkouksia hakea niin se löytyy vähän kököltä rumpuraidalta. Jens on puolestaan nerokas soittaessaan yhteen Yngwien kanssa. Ei helppo rasti.
Turnerin vokaalit tuovat aina päällimmäisiksi sellaiset hyvin romanttishenkiset tulkinnat ja sanoitukset on suhteellisen juustoista kamaa, mistä ei tietenkään silloin aikanaan ollut mitään käryä. Sitten kun mentiin ajassa eteenpäin, ei naisväki ymmärtänyt enää pehmohevin päälle, eikä näitä hempeilyjä päässyt sopiville kohteille soittamaan, mitä pidän yhtenä suurena henkilökohtaisena tragedianani.
Hempeily huipentuu ykköspuolen lopettavassa Heaven Tonight -lällyilyssä. Mutta onhan se hieno kappale. Edelleen. Kakkospuolen Dreaming (Tell Me) vie sitten hempeilyn jo hitusen tai pari liian pitkälle.
Ykköspuolen ja koko kiekon kovin kappale on ykköspuolen Deja Vu, joka jytisee kivasti. Oikeastaan samoin tekee koko kappaleiden aloituskolmikko ja homma johdatellaan hienoon instrumentaaliin ja Ynkkä-klassikkoon Far Beyond The Sun. Pidän valtavasti levyn miksauksesta, jossa yleisön mylvintä on loistavasti mukana. Jotenkin välispiikitkin ovat kaikessa kökköydessään legendaarisia.
Vinyylin rahina kuuluu myös tähän levyyn. En voi edes kuvitella kuuntelevani tätä CD:ltä. Tai en voinut, kunnes ostin saman keikan DVD:nä. Sinänsä toimiva sekin. Mutta tätä vinyyliversiota ei hakkaa mikään. DVD:llä lähinnä häiritsee keskisormiaan heilutteleva neukkuyleisö. Mistähän sekin kumpusi?
Muistan jo levyä ostaessani huvittuneeni suunnattomasti siitä, että levyllä on kappale nimeltä Guitar Solo. Koko levy ja koko Yngwien tuotantohan on yhtä pitkää kitarasooloa. Levyn päättävä Hendrix-laina Spanish Castle Magic on jännä kuriositeetti, jonka olin ehtinyt unohtaa. Toimii sekin.
Silloin joskus kun tuli harrastettua kalsarikännejä, tämä levy oli yleensä soitossa. Täydellinen platta siihen(kin) käyttöön.
Kommentit
Lähetä kommentti