Hearthill: Graveyard party blues, Pyramid

 

Hankittu: Jari-serkku antoi lahjaksi aika lailla pian levyn julkaisun jälkeen. Bändin nimmareilla.

Yksi minulle henkilökohtaisesti tärkeimmistä levyistä, jota on tullut kuunneltua valtavasti. Järjettömän hyvää meininkiä sekä menopaloissa että rauhallisemmissa Tarantino-filmit mieleen tuovissa kipaleissa. Ydin on tunnelmassa, jossa jotain uhkaavaa, melankoliaa, sarjiksia, iskelmää, amerikkaa, rockabillyä ja rouheutta. Ja kaikki niin käsittämättömän nätissä nipussa.

Nimikappale avaa reippaalla menolla. Buffalo's bone potkii mukavasti. Tajusin vasta muutama vuosi sitten, että tuohan on Tuomari Nurmion tekemä kappale. Jussi Sydänmäen ääni on yksi parhaista suomalaisessa rockissa, eikä englannin ääntämisessä ole sanomista vähääkään. Lost paradise jyrää eteenpäin hauskoilla riffeillä. Tried my best kertoo järjettömän hienon tarinan siitä, kun nuori mies hankkiutuu kunnolla vaikeuksiin. Oliko tosiaan niin, että tämä oli ainut avauspuolen kappale, jota ei soitettu livenä viime keskiviikon (9.10.2019) Tavastian keikalla? Oli.


Ja puolillahan on väliä. Lienee laiskuutta, että monien vinyylien (ja kasettien) kohdalla vain toinen puoli on tullut otettua haltuun. Esimerkiksi Neljän ruusun Haloo -kasetin kakkospuolesta ei ole mitään havaintoa. Vähän sama juttu on tämän levyn kohdalla. Olen toki kakkospuoltakin kuunnellut, mutta todella paljon vähemmän kun ykköspuolta.


Pour me some water on taas menevämpää menoa ja kertosäe jää soimaan päähän. Viulu toimii tässäkin tuoden hienostunutta väriä menoon. Toimisihan tämä varmaan ilmankin, mutta tyylitietoisesti toteutettuna viulu nostaa homman uudelle tasolle. Under a sad october sky muuten löytyy Spotifystäkin, koska se sisältyy Songbook-kokoelmalle. Valtavan hieno fiilistely päättää levyn ykköspuolen. Sanojensa puolesta (ja muutenkin) sopisi tämäkin kalsarikännäykseen. On tullut tätäkin levyä pyöritettyä myös päissään.


Kakkospuoli pyrähtää käyntiin You said you wanna be my friend -kappaleella. Restless on juuri niin levoton kuin mitä otsikko antaa ymmärtää, mutta jää jokseenkin yksiulotteiseksi. Silent lady on pikkunätti kappale, jolle sitä seuraava Naked Rosie on jotensakin sisarkappale. Rosie nousee ykköspuolen kappaleiden tasolle. Samoin Guardian angel -fiilistely. Good times päättää levyn taas yhteen hienoon kertosäkeeseen. Täytyy muistaa tuo kakkospuolikin jatkossa.


Osaltaan tämän levyn arvoa lisää se, etten ole onnistunut löytämään sitä CD-formaatissa tai suoratoistopalveluista. Vinyylinä siihen palaa ajatuksella ja kuunnellessa musiikki nauttii melko jakamattomasta huomiosta. Hearthillille Graveyard party blues oli jonkinlainen kaupallinen huippuhetki. Sitä myytiin ilmeisesti kymmenen tuhannen levyn pintaan. Mihin homma sittemmin kaatui, sitä en tiedä. Mutta kyllä tässä kaupallistakin potentiaalia on, ulkomaillekin.


Myöhemmin pidin paljonkin miltei samojen tyyppien Soul Tattoo -orkesterista. Jussin ja Samulin kirjoja on tullut myös luettua. Ja tosiaan Hearthillkin tuli nähtyä livenä vihdoin viime viikolla kolmenkymmenen vuoden diggailun jälkeen. Oli hieno keikka.