Bob Dylan & the Band: Before the flood 1974 CBS
Hankittu: Kirppis-Kellari, Forssa kesäkuu 2019
Bob Dylania ei oikeastaan ole tullut fanitettua ihan älyttömästi, joskin miehen merkitys ja keskeinen tuotanto on toki otettu haltuun. Itse asiassa eniten Dylanin levyistä olen kuunnellut vuoden 2001 mainiota Love and theft -kiekkoa.
The Band on puolestaan ollut suuri suosikki jo pitkään. Joku yhtyeen ilmavassa perussoundissa on vedonnut. Siitä on muodostunut sellainen oma juttu, jota ikätoverit eivät ole oikein löytäneet. Ja hyvä niin. Letkeää, maalaista, aitoa, ainutlaatuista.
Käsissä nyt tuplalive, jonka ykköslevy alkaa heti tutulla poljennolla. Bandin kosketinsoittimet lienevät se erityislaatuisuus, joka tässäkin kuuluu. Hienot soundit, taattua 70-lukua. Kappaleista ensinnä nousee Rainy day women #12 & 35, jossa maailma nakkelee kiviä ja siksipä kaikkien pitää tulla kivitetyksi.
Everybody must get stoned
Ollaanko jossain stoner-rockin alkulähteillä?
Knockin' on heaven's doorin pilasi aikanaan Guns 'n' roses varmaankin koko ikäpolveltani, joten se ei herätä suurempia intohimoja, joskin mukavan lenseään tapaan sekin on läpiluettu tässä. Ballad of a thin man kertoo hyvin tomwaitsmaisen tarinan. Nerokkaita viittauksia sinne tänne, partaan naureskelua ja täyttä yläpilveä.
The night they drove old dixie down on hyvä esimerkki Bandin tavasta asettua tavallisen ihmisen asemaan ja kertoa hänen tarinansa jonain historiallisena ajanjaksona. Samaan aikaan kun tavallaan kerrotaan arkipäivästä, tuodaan esiin ihmisen ajatuksia maailmanmenoon. Poliittinen historia on mielenkiintoisimmillaan, kun se kerrotaan maalauksissa, romaaneissa tai lauluissa. Joskin tämänkin kohdalla pitäisi olla joku taustatutkielma, että ymmärtäisi mitä ollaan kertomassa. Nyt voi vain arvailla ja kiehtovaahan sekin on. Ja elämänmakuiset kuvaukset Band taitaa.
Stage fright kuvaa lavakammon hirtehisesti. Kaikessa karmeudessaan kun sen kanssa oppii elämään niin siitä esiintymisestä voi oppia nauttimaan aika hemmetisti.
Kolmospuolella Dylan palaa mikin varteen yhtyeen poistuessa alkuun taka-alalle palatakseen The shape I'm in -kappaleen myötä.
Aika mielenkiintoinen kokonaisuus. Vähän hassusti vuorotellaan pätkissä ja tuntuu välillä, että tässä olisi jotenkin napsittu kahta levyä vuorotellen narulle. Parhaimmillaan ollaan silloin kun koko lössi on lavalla. Ykkössivu ja nelossivu parhaimmistoa. Ja Band toimii toki omillaankin. Dylanin akustinen osasto menee vähän ohi.
You have many contacts among the lumberjacksTo get you facts when someone attacks your imaginationKakkospuoli päästää vanhan raakkujan tauolle ja bändi suuntaa Band-tuotannon pariin. Niistäkin I shall be released on Dylanin käsialaa.
The night they drove old dixie down on hyvä esimerkki Bandin tavasta asettua tavallisen ihmisen asemaan ja kertoa hänen tarinansa jonain historiallisena ajanjaksona. Samaan aikaan kun tavallaan kerrotaan arkipäivästä, tuodaan esiin ihmisen ajatuksia maailmanmenoon. Poliittinen historia on mielenkiintoisimmillaan, kun se kerrotaan maalauksissa, romaaneissa tai lauluissa. Joskin tämänkin kohdalla pitäisi olla joku taustatutkielma, että ymmärtäisi mitä ollaan kertomassa. Nyt voi vain arvailla ja kiehtovaahan sekin on. Ja elämänmakuiset kuvaukset Band taitaa.
Stage fright kuvaa lavakammon hirtehisesti. Kaikessa karmeudessaan kun sen kanssa oppii elämään niin siitä esiintymisestä voi oppia nauttimaan aika hemmetisti.
Kolmospuolella Dylan palaa mikin varteen yhtyeen poistuessa alkuun taka-alalle palatakseen The shape I'm in -kappaleen myötä.
I've just spent 60 days in the jail houseFor the crime of having no dough, no noNow here I am back out on the streetFor the crime of having nowhere to goSamalla lähtee käyntiin melkoinen loppurutistus pelkkää juhlaa. Toinen toistaan hienompia kappaleita. Nelossivun All along the watchtower on ehkä top-kympissä maailman parhaissa kappaleissa ikinä.
Aika mielenkiintoinen kokonaisuus. Vähän hassusti vuorotellaan pätkissä ja tuntuu välillä, että tässä olisi jotenkin napsittu kahta levyä vuorotellen narulle. Parhaimmillaan ollaan silloin kun koko lössi on lavalla. Ykkössivu ja nelossivu parhaimmistoa. Ja Band toimii toki omillaankin. Dylanin akustinen osasto menee vähän ohi.
Kommentit
Lähetä kommentti